Suunnistuksen alkuperät ovat Skandinaviassa 1800-luvun sotilaiden liikunta-muotona. Kilpasuunnistus alkoi Norjassa vuonna 1897. Lajin suosio alkoi kasvaa 1930 parempien kompassien myötä. Ensimmäinen Suomenmesta-ruuskilpailu järjestettiin vuonna 1935. 1960-luvulla suunnistuksesta tuli jo kansainvälinen ilmiö.

Ensimmäinen maailmanmestaruuskilpailu järjestettiin 1.10. vuonna 1966 Fiskarsin kylässä Pohjassa, läntisellä Uudellamaalla. Kaikki mitalit menivät Pohjoismaille. Mukana oli kilpailijoita Suomen lisäksi ainakin Bulgariasta, silloisesta Itä-Saksasta,  Itävallasta, Norjasta, Ruotsista, Sveitsistä, Tanskasta, Tsekkoslovakiasta ja Unkarista. Miesten kilpailumatka oli 14,1 kilometriä ja naisten 6,6 kilometriä. Kartan mittakaava oli 1:25 000 eli 1 cm = 250 m. Tuona kisapäivänä lämpötilaa oli noin 10-12 celsiusastetta.

Nykyisin on yhteensä 55 kansallista suunnistusliittoa kaikilta asutetuilta mantereilta rekisteröitynyt Kansainvälisen suunnistusliiton jäseneksi. Maailmanmestaruuskilpailut järjestetään vuosittain. Ennen vuotta 2002 kilpailut järjestettiin ainoastaan joka toinen vuosi. Suunnistuksen kärkimaita ovat Norja, Ruotsi, Suomi, Sveitsi, Ranska, Tshekki ja Venäjä. Suomessa eri suunnistusseurat ovat järjestäytyneet alueittain sekä valtakunnallisesti
Suomen Suunnistusliitonjäseniksi.

Maailmanmestaruuskisojen lajeja ovat:
- Pitkä matka, eli entinen normaalimatka, klassinen matka.
- Keskimatka, aikaisemmin kilpailtiin lyhyellä matkalla.
- Sprintti, tuli vuonna 2001 mukaan keskimatkan "rinnalle".
- Kolmen osuuden viesti, vuoteen 2001 asti neljä osuutta.

Suomenmestaruuslajeina on myös olemassa:
- Erikoispitkä matka (ex pitkä matka)
- Yösuunnistus

Miesten viestisuunnistus juostaan SM-kisoissa neliosuuksisena.
Aluemestaruuskisoissa on myös olemassa partiosuunnistus.
Partiosuunnistuksesta kertoo lisää Wikipedian Suomiversio.

Pitkän ja erikoispitkän matkan erikoispiirteenä on omaan fyysiseen suorituskykyyn ja suunnistustaitoon perustuvien, oikeiden reittivalintojen teko. Keskimatkalla korostuu tarkka suunnistus ja rastinotto, koska kisat käydään yleensä pienipiirteisessä maastossa. Sprinttisuunnistuksen vanha nimitys on puistosuunnistus, koska kilpailut pidettiin rakennetuissa puistoissa ja kortteleissa. Nykyään sprinttisuunnistuksen maaston vaatimuksena on vain nopeakulkuisuus. Erityispiirteenä mainittakoon oikeiden reittivalintojen teko nopeasti joka rastivälillä.

Viestisuunnistuksen ja yhteislähtökisojen, esimerkiksi SM-erikoispitkän erityispiirre on taktikointi ja letkassa juoksu. Yösuunnistaminen tapahtuu pimeään aikaan, jolloin maaston näkemiseen ja karttalukuun tarvitaan otsavaloa.

Partiosuunnistuksessa kilpaillaan muutaman hengen joukkueella, jolloin vain osa rasteista on kaikille kilpailijoille pakollisia.

Tavallisesta suunnistuksesta on syntynyt useita rinnakkaislajeja. Kesäisin
perinteisen suunnistuksen lisäksi kilpaillaan esimerkiksi pyöräilysuun-nistuksella. Talvisin lajeina ovat hiihto- ja latusuunnistus, joissa suoritus tapahtuu hiihtämällä latuverkkoa pitkin.

Kilpailuissa on suunnistusasuna peittävä keinokuituasu sekä jalkineena
metallinastoin varustellut karkeakuvioiset suunnistuskengät.

Suunnistaminen itse kyllä kehittää logiikkaa ja varsinkin kuntoa, mutta
fyysisten ominaisuuksien lisäksi huipputason suunnistajalla tulee olla
kyky hahmottaa maaston muodot ja kulkukelpoisuus maastosssa tyyliin:
"Onko parempi kulkea hieman sivussa kulkevaa polkua vai etenenkö
sittenkin kompassisuunnalla tuon vihreän pystyviivoitetun alueen kautta?"
Kun reittivalinta on tehty, niin valitaan välietappi, josta kerroin jo
toisaalla, tämä voi olla vaikka iso kivi tai sähkölinja. Muistakaa myös,
että sähkölinjojen alla kompassi näyttä minne sattuu, johtuen sähköisestä
kentästä linjan alla. Hyvä sääntö on jo toisaalla mainittu tyyliin:
"Jos tuo oja tulee vastaan, olen mennyt jo liian kauas rastista."

Reitit kulkevat useimmiten pienipiirteisessä maastossa, jossa tarkka
kartanlukutaito on tärkeä ominaisuus. Karttamerkkien opettelua voi
harjoitella Internetistä löytyvien sivustojen avulla ja kokeneemman
suunnistajan tai aikuisen seurassa, jos kyseessä on lapsi, jota tämä
suunnistaminen innostaa kokeilemaan. Monet huippusuunnistajat
ovat luopuneet kompassin käytöstä ja suunnistavat pelkästään kartan
avulla.

Suunnistuskartat ovat usein yksityiskohtaisempia ja tarkempia kuin
vaikkapa paikalliset seutukartat. Suunnistuskarttaan merkitään kaikki
esteet kuten jyrkänteen, hidastavat maapohjat ja suot; sekä maaston-
muodot korkeuskäyrien avulla, suunnistuskartta 1:10000:ssa on käyrä-
väli yleensä 5 metriä. Tiheämpi käyräväli kuvaa jyrkkää mäkeä ja harva
käyräväli loivaa mäkeä.
 

Seuraavassa on lueteltu eri suunnistuskarttojen mittasuhteita
1:10 000, eli 1 cm on 100 metriä maastossa, tämä on käytössä normaalilla suunnistuskartalla.

1:15 000 eli 1 cm on 150 metriä maastossa, tämä on käytössä pitempien matkojen arvokilpailuissa usein.

1:3000 tai 1:5000 eli 1 cm on 30 metriä / 50 metriä maastossa,
näitä mittakaavoja käytetään opetuskartoissa ja myös armeijan suunnistusopetuksissa (kuultu juttu).

Näissä hyvä muistisääntö on: Kaksi viimeistä nollaa pois, niin lukema
muuttuu metreiksi. Esimerkiksi 1:10 000 kartalla on tielle loppuvalta ojalta
etäisyys isolle kivelle suoraan mitattuna 3,5 senttiä joka tarkoittaa
maastossa 350 metriä.

Rastilla käyntinsä suunnistaja varmistaa leimaamalla Emitin siihen sopivaan
jalustaan.  Alkuaikoina rasteja oli vähän ja jokainen niistä oli miehitetty
 ja rastin henkilökunta merkitsi rastilla käyneet. Sittemmin siirryttiin
erilaisiin mekaanisiin rastilla käynnin varmistuksiin, viimeisimpänä ns. pihtileimaus, jossa suunnistaja rei'ittää pahvisen leimauskorttinsa piikikkäillä pihdeillä. Nykyään on siirrytty elektroniseen leimaukseen: suunnistajalla on mukanaan elektroninen leimauskortti, johon rastilla oleva leimasin merkitsee käynnin. Elektronisen leimauksen avulla suunnistajalle saadaan myös väliajat kaikilta rastiväleiltä.

Suomessa on ollut syksystä 1998 asti käytössä sähköinen
Emit-leimasinjärjestelmä, joka korvasi sitä aiemman, vanhan ja huonon pihtileimasimen jossa pihdin piikit lävistivät tietyn kuvion pahvikorttiin. Emit-laitteen edut vanhaan järjestelmään ovat paljon paremmat, ratamestarien on nyt mahdollista tehdä niin sanottuja ristiratoja, kilpailijat saavat väliajat maaliin tullessaan ja rastien järjestäjien ei tarvitse enää tarkastella pahvikortteja. Emit-korttien odotettavissa oleva elinkaari on siinä 8-10 vuotta.

Suorituksen jälkeen Emit puretaan, joko tietokoneella 250-lukijalla
(ns. nollaaja) tai tarkoitusta varten rakennetulla MTR-lukulaitteelle
(Mini Time Recorder, Pieni Aikanauhoitin), johon on kytketty myös lämpökirjoitin väliaikoja varten. Lukuosa voidaan myöhemmin liittää maalissa
tietokoneeseen tulostenpurkua varten, jos virtaa on saatavilla. Emitin MTR:ästä on usein annettu moitteita sen epävarmasta toimivuudesta, kuten sen tavasta olla yllättäen tulostamatta suunnistajan tulosaikoja.