Aiheena on suunnistamisen historia ja sen alkuperä.
Tämä sivu kertoo suunnistamisen historiasta ja sen
synnystä.
Alla olevasta valikosta pääset nopeammin
suunnistamaan sivuston eri osiin:
- Historiaa
- Kilpailumuodot
- Kilpasuunnistus
- Tekniikkaosuus
- Kartta
Suunnistuksen alkuperät ovat Skandinaviassa
1800-luvun sotilaiden liikuntamuotona.
Kilpasuunnistus alkoi Norjassa vuonna 1897. Lajin suosio alkoi kasvaa 1930
parempien
kompassien myötä. Ensimmäinen Suomenmestaruuskilpailu järjestettiin vuonna 1935.
1960-luvulla suunnistuksesta tuli jo kansainvälinen ilmiö.
Ensimmäinen maailmanmestaruuskilpailu
järjestettiin 1.10. vuonna 1966 Fiskarsin kylässä
Pohjassa, läntisellä Uudellamaalla. Kaikki mitalit menivät Pohjoismaille. Mukana
oli
kilpailijoita Suomen lisäksi ainakin Bulgariasta, silloisesta Itä-Saksasta,
Itävallasta, Norjasta, Ruotsista, Sveitsistä, Tanskasta,
Tshekkoslovakiasta ja
Unkarista. Miesten kilpailumatka oli 14,1 kilometriä ja naisten 6,6 kilometriä.
Kartan mittakaava oli 1:25 000 eli 1 cm = 250 m. Tuona kisapäivänä lämpötilaa
oli noin 10-12
celsiusastetta.
Nykyisin on yhteensä 55 kansallista
suunnistusliittoa kaikilta asutetuilta mantereilta
rekisteröitynyt Kansainvälisen suunnistusliiton jäseneksi.
Maailmanmestaruuskilpailut
järjestetään vuosittain. Ennen vuotta 2002 kilpailut järjestettiin ainoastaan
joka toinen vuosi.
Suunnistuksen kärkimaita ovat Norja, Ruotsi, Suomi, Sveitsi, Ranska, Tshekki ja
Venäjä.
Suomessa eri suunnistusseurat ovat järjestäytyneet alueittain sekä
valtakunnallisesti
Suomen Suunnistusliitonjäseniksi.
Maailmanmestaruuskisojen lajeja ovat:
- Pitkä matka, eli entinen normaalimatka, klassinen matka.
- Keskimatka, aikaisemmin kilpailtiin lyhyellä matkalla.
- Sprintti, tuli vuonna 2001 mukaan keskimatkan "rinnalle".
- Kolmen osuuden viesti, vuoteen 2001 asti neljä osuutta.
Suomenmestaruuslajeina on myös olemassa:
- Erikoispitkä matka (ex pitkä matka)
- Yösuunnistus
Miesten viestisuunnistus juostaan SM-kisoissa
neliosuuksisena.
Aluemestaruuskisoissa on myös olemassa partiosuunnistus.
Partiosuunnistuksesta kertoo lisää Wikipedian Suomiversio.
Pitkän ja erikoispitkän matkan erikoispiirteenä on
omaan fyysiseen suorituskykyyn ja
suunnistustaitoon perustuvien, oikeiden reittivalintojen teko. Keskimatkalla
korostuu
tarkka suunnistus ja rastinotto, koska kisat käydään yleensä pienipiirteisessä
maastossa.
Sprinttisuunnistuksen vanha nimitys on puistosuunnistus, koska kilpailut
pidettiin
rakennetuissa puistoissa ja kortteleissa. Nykyään sprinttisuunnistuksen maaston
vaatimuksena on vain nopeakulkuisuus. Erityispiirteenä mainittakoon oikeiden
reitti-
valintojen teko nopeasti joka rastivälillä.
Viestisuunnistuksen ja yhteislähtökisojen,
esimerkiksi SM-erikoispitkän erityispiirre
on taktikointi ja letkassa juoksu. Yösuunnistaminen tapahtuu pimeään aikaan,
jolloin
maaston näkemiseen ja karttalukuun tarvitaan otsavaloa.
Partiosuunnistuksessa kilpaillaan muutaman hengen
joukkueella, jolloin vain osa rasteista
on kaikille kilpailijoille pakollisia.
Tavallisesta suunnistuksesta on syntynyt useita
rinnakkaislajeja. Kesäisin perinteisen suunnis-
tuksen lisäksi kilpaillaan esimerkiksi pyöräilysuunnistuksella. Talvisin lajeina
ovat
hiihto- ja latusuunnistus, joissa suoritus tapahtuu hiihtämällä latuverkkoa
pitkin.
Kilpailuissa on suunnistusasuna peittävä
keinokuituasu sekä jalkineena
metallinastoin varustellut karkeakuvioiset suunnistuskengät.
Suunnistaminen itse kyllä kehittää logiikkaa ja
varsinkin kuntoa, mutta
fyysisten ominaisuuksien lisäksi huipputason suunnistajalla tulee olla
kyky hahmottaa maaston muodot ja kulkukelpoisuus maastosssa tyyliin:
"Onko parempi kulkea hieman sivussa
kulkevaa polkua vai etenenkö
sittenkin kompassisuunnalla tuon vihreän pystyviivoitetun alueen kautta?"
Kun reittivalinta on tehty, niin valitaan välietappi, josta kerroin jo
toisaalla, tämä voi olla vaikka iso kivi tai sähkölinja. Muistakaa myös,
että sähkölinjojen alla kompassi näyttä minne sattuu, johtuen sähköisestä
kentästä linjan alla. Hyvä sääntö on jo toisaalla mainittu tyyliin:
"Jos tuo oja tulee vastaan, olen mennyt
jo liian kauas rastista."
Reitit kulkevat useimmiten pienipiirteisessä
maastossa, jossa tarkka
kartanlukutaito on tärkeä ominaisuus. Karttamerkkien opettelua voi
harjoitella Internetistä löytyvien sivustojen avulla ja kokeneemman
suunnistajan tai aikuisen seurassa, jos kyseessä on lapsi, jota tämä
suunnistaminen innostaa kokeilemaan. Monet huippusuunnistajat
ovat luopuneet kompassin käytöstä ja suunnistavat pelkästään kartan
avulla.
Suunnistuskartat ovat usein yksityiskohtaisempia
ja tarkempia kuin
vaikkapa paikalliset seutukartat. Suunnistuskarttaan merkitään kaikki
esteet kuten jyrkänteen, hidastavat maapohjat ja suot; sekä maaston-
muodot korkeuskäyrien avulla, suunnistuskartta 1:10000:ssa on käyrä-
väli yleensä 5 metriä. Tiheämpi käyräväli kuvaa jyrkkää mäkeä ja harva
käyräväli loivaa mäkeä.
Seuraavassa on lueteltu eri suunnistuskarttojen
mittasuhteita
1:10 000, eli 1 cm on 100 metriä maastossa,
tämä on käytössä normaalilla suunnistuskartalla.
1:15 000 eli 1 cm on 150 metriä maastossa,
tämä on käytössä pitempien matkojen arvokilpailuissa usein.
1:3000 tai 1:5000 eli 1 cm on 30 metriä / 50
metriä maastossa,
näitä mittakaavoja käytetään opetuskartoissa ja myös
armeijan suunnistusopetuksissa (kuultu juttu).
Näissä hyvä muistisääntö on: Kaksi viimeistä
nollaa pois, niin lukema
muuttuu metreiksi. Esimerkiksi 1:10 000 kartalla on tielle loppuvalta ojalta
etäisyys isolle kivelle suoraan mitattuna 3,5 senttiä joka tarkoittaa
maastossa 350 metriä.
Rastilla käyntinsä suunnistaja varmistaa
leimaamalla Emitin siihen sopivaan
jalustaan. Alkuaikoina rasteja oli vähän ja jokainen niistä oli miehitetty
ja rastin henkilökunta merkitsi rastilla käyneet. Sittemmin siirryttiin
erilaisiin mekaanisiin rastilla käynnin varmistuksiin, viimeisimpänä ns.
pihtileimaus,
jossa suunnistaja rei'ittää pahvisen leimauskorttinsa piikikkäillä pihdeillä.
Nykyään on siirrytty elektroniseen leimaukseen: suunnistajalla on mukanaan
elektroninen
leimauskortti, johon rastilla oleva leimasin merkitsee käynnin. Elektronisen
leimauksen avulla suunnistajalle saadaan myös väliajat kaikilta rastiväleiltä.
Suomessa on ollut syksystä 1998 asti käytössä
sähköinen
Emit-leimasinjärjestelmä, joka korvasi sitä aiemman, vanhan ja huonon
pihtileimasimen
jossa pihdin piikit lävistivät tietyn kuvion pahvikorttiin. Emit-laitteen edut
vanhaan järjestelmään ovat paljon paremmat, ratamestarien on nyt mahdollista
tehdä niin sanottuja ristiratoja, kilpailijat saavat väliajat maaliin tullessaan
ja
rastien järjestäjien ei tarvitse enää tarkastella pahvikortteja. Emit-korttien
odotet-
tavissa oleva elinkaari on siinä 8-10 vuotta.
Suorituksen jälkeen Emit puretaan, joko
tietokoneella 250-lukijalla
(ns. nollaaja) tai tarkoitusta varten rakennetulla MTR-lukulaitteelle
(Mini Time Recorder, Pieni Aikanauhoitin), johon on kytketty myös lämpökirjoitin
väliaikoja varten. Lukuosa voidaan myöhemmin liittää maalissa
tietokoneeseen tulostenpurkua varten, jos virtaa on saatavilla. Emitin MTR:ästä
on usein annettu moitteita sen epävarmasta toimivuudesta, kuten sen tavasta olla
yllättäen tulostamatta suunnistajan tulosaikoja.